Publisher's Synopsis
Hän, itsepettäjä virui olkivuoteellaan ja pimeä oli hänen kidutuskammionsa, hän katsoi sieluunsa kuin hämärään huoneeseen ja painiskeli itsensä kanssa, sillä hän oli pettänyt itsensä ja hyljännyt hyvyytensä ja korskeuden henki puhui hänen kauttansa: Minä hämärästä kuiskeen kuulen läpi huurun ja harmaan sauhun, ja äänet solisee, loiskaa ja soi, min'en huutaa voi, näen pimeän partaalla keltaisen kalvon ja pimeän pohjassa kahleissa kauhun ma yksin yössä valvon. Mun allani avaruus aukee, näen vihreän, limaisen portaan, sieltä sekava helvetti heijastaa, pois valuu maa, näen laihat kädet, ne toisiaan kaulaa, siellä kirotut henget sortuu ja sortaa, ja kimeä kuoro laulaa. Ma katselin usviin ja uumeniin, ma veteliä vesiä näin, näin pitkän varjon vuorella, se liikkui ja leijui päin. Mun sieluni vajosi varjoihin, ma silmäni käänsin pois, ma kuulin äänen himmeän kuin kaukaa käynyt se ois.
